HISTORIAA

Nuket ovat pimeän puoleni valtiaita, anarkistisia tutkimusmatkailijoita jotka rakastavat  kellareita, vinttejä, vallankumouksia sekä  kaikenkarvaisia uskonnollisia rituaaleja.

 Animaatio taas asuu perintömaillaan vasemman aivolohkoni valoisassa kammiossa josta löytyy teorioita, vuosilukuja, koulukuntia ja mitä erilaisimpia kalustoja joita  elokuvan alkemistit pitävät aikaa uhmaten kuvauskunnossa. 

Nuket rakastavat kaaosta, lisääntyvät miten lystäävät  ja viis veisaavat selityksistä. Animaatio puolestaan on järjestyksen valtakuntaa, kuva kuvalta eteenpäin nakuttavaa todellisuuden tulkintaa joka katsojan päässä saa lopullisen muotonsa, liikkeen illuusion. 

Nukeissa elää ikivanha viisaus ja seurauksista piittaamaton hulluus. Puuhun veistetty marionetti ei osaa kertoa tekijänsä nimeä, mutta siitä se veisaa viis:  se kantaa ylpeästi puhumattomuuden auraa mukanaan ja lahjoittaa bysanttilaisen ikonin tavoin katsojille tummaa valoa. Käsi , joka alunperin nuken veisti, on kylmennyt kenties viisi vuosisataa sitten, ja ne lukemattomat käyttäjät jotka sen naruihin ovat jättäneet sormenjälkensä ovat hekin menneet menojaan. Mutta nukke kulkee edelleen maan päällä, se muuttaa basaareista nurkkateattereihin ja taas takaisin kirpputoreille kunnes joku heittää sen epähuomiossa uuniin jouluhalon mukana. Silloin se syttyy tuleen, roihahtaa kipinänä taivaalle ja elää edelleen vain muistoissamme, mutta kenelle kuolevaiselle on suotu edes puolikasta sen taipaleesta? 

Osaan helposti vastata kysymykseen, miten minusta tuli animaationtekijä. Polut olivat loogisia: ensin opiskelin elokuvaa, sitten sain stipendin silloiseen Tsekkoslovakiaan, pääsin urani alkuun kunnianarvoisalla Jiri Trnkan studiolla  ja perustin lopulta kaksi omaa tuotantoyhtiötä. Vuosien mittaan olen ohjannut ja käsikirjoittanut 15 animaatiota, joita yhdistää sama arvoitus: niissä esiintyvät nuket, hieman vaaksaa suuremmat homunculukset jotka lumovalla  itsevarmuudella saavat katsojan uskomaan, ettei niiden taiturimaisen elämän takana suinkaan kummittele animaattorin pitkä käsi.  

Mutta jos minulta kysytään, miksi kiinnostuin nukeista tai nukketaiteesta ylipäätään,olen hämmentynyt enkä löydä yhtä suoria vastauksia. Nuket ovat osa omaa varjoani, ne ovat olleet elämässäni läsnä aina ja tulevat epäilemättä saattamaan minua hautaan asti, kysymättä keneltäkään lupaa. Lapsuuteni peltonuket, Tbilisin marionettiteatterin unohtumaton Romeo ja Julia, meksikolaisen vuoristokylän taivaalle ruutipulverin voimalla ammutut paperienkelit, Prahan pienten elokuvateattereiden kankailla tanssineet pirut sekä Moravian yksijalkainen viikatemies ovat kaikki jättäneet jälkensä omiin nukkeanimaatioihini jotka toivottavasti ovat omalta osaltaan taas vieneet perinnettä eteenpäin ja avanneet sille uusia ovia. 

Yli tuhannen kilometrin päässä Prahasta,  pienessä suomalaisessa kylässä suuren järven rannalla tein ensimmäiset nukkeni savesta ja puunjuurista loppukesällä 1969.

Keskellä helteistä elokuuta puhkesi kylässä tuhkarokko, ja kiukkuisen pilkullisena jouduin makaamaan kuumassa vinttikamarissa ikuisuudelta tuntuneen ajan. Eräänä kuumeisena iltana livahdin kiellosta huolimatta parvekkeelle, jonka kaiteista ja tukirakenteista oli jäljellä enää lahottajasienen syömä hapertunut ydin. Tavallisesti olisin pelännyt istua sen narisevalla lattialla, mutta kuume teki olon kevyeksi ja uhkarohkeaksi ja järveltä puhaltava tuuli helpotti ihoni tuskallista kutinaa.                                                         

Äkkiä näin, miten auringonlaskun polttama pelto aukesi ja sen uumenista nousi elonkorjuukulkue raskaat viikatteet olallaan. Väki oli pientä ja työn kumaraan painavaa, aikaihmisten seassa näkyi myös lapsia jotka raahasivat perässään painavia säkkejä, ja yhdessä kaikki lauloivat hidasta laulua joka sai tuulen seisahtumaan. Hetken aikaa oli täysin tyyntä, pilvet pysähtyivät ja myös korkealla lentäneet pääskyset hiljentyivät kuuntelemaan outoa surumarssia. Sitten laulu loppui viikatteiden helähdykseen ja maa peitti nopeasti poveensa tumman seurueen kuin peläten salaisuutensa paljastumista.

Parannuttuani kuljin samaa peltoa ristiin rastiin löytämättä muuta kuin hiirenkoloja ja heinäseipäistään eksyneitä tappeja. Lopulta kaivoin rannasta tuoretta savea ja aloin muovailla siitä peltoihmisten hahmoja parhaani mukaan. Pelkäsin unohtavani heidät muuten, sillä sairashuoneessa vietetyn hiljaisen ajan tilalle oli taas tullut koko arkisen elämän hälinä alati vaihtuvine tunnelmineen. Myös laulu, jonka olin luullut muistavani aina, alkoi vääjäämättä kadota muististani, ja toisinaan olin onneton kun en enää kyennyt sitä hyräilemään. Ympärilläni kaikki olivat tohkeissaan ensimmäisestä kuulennosta, talon alakerran suureen saliin oli varta vasten ostettu kovaääninen televisio mutta minua ei kiinnostanut avaruus: ajatukseni kohdistuivat maanalaiseen maailmaan ja sen kadonneeseen porttiin.

Savinuket kuitenkin helpottivat ikävää. Tein niille huolellisesti hiukset pienten puuntaimien juurista, ja liiteristä löytyneet ruosteiset naulat taipuivat viikatteiden teriksi. 

Pian seisoi kulkue pellon laidassa, paikassa jonka vain itse tiesin, ja kävin tervehtimässä sitä joka päivä kunnes syksyn ensimmäinen sade lopulta huuhtoi sen mukanaan ojaan. Minunkin oli lähdettävä pois, kaupungin laidalla odottavaan kerrostaloon, ja surullisena mietin, näkisinkö mannun väkeä enää koskaan - asfaltin ja viemärien alta heidän olisi kenties liian hankalaa nousta esiin.

Tapasimme kuitenkin vielä, yli neljänkymmenen vuoden kuluttua maailman toisella puolella. Ouidahin markkinoilla Beninissä pysähdyin vanhan naisen kojulle: ompelutarvikkeiden, saippuoiden ja irtohiuksien seasta nousi ruosteinen peltiveistos jonka koristeet helisivät oudosti torin pölyisessä tuulessa. Veistos esitti esi-isiä jotka seisoivat piirissä taitavasti taotun kehän päällä , ja heidän jalkojensa juuressa oli kasoittain amuletteja myytävänä eri temppeleiden seremonioita varten. Ostin pienen kuokan, peltikäärmeen ja kasan merkillisiä nauloja naisen nyökätessä hyväksyvästi valinnoilleni- siunaukset olivat tarpeen, maata koettelivat sen pahimmat tulvat miesmuistiin ja kolera levitti kuolemaa jo kaupungeissakin yhä kiihtyvällä raivolla. 

En silti aikonut jättää amuletteja Ouidahin alttareille. Hiljaa mielessäni lupasin viedä ne Suomeen, samaan paikkaan josta mannun väki minulle ensimmäistä kertaa nousi vaikka tiesin hyvin, ettei peltoa eikä savista rantaa ollut enää olemassakaan. Maat olivat kesannolla, metsä vallannut viljelykset ja järvenlahti rehevöitynyt umpeen aikoja sitten, mutta kadonneeksi luulemani laulu oli palannut.Alkaako pian iso alennusmyynti tai muu tapahtuma, tai onko joku julkkis tulossa paikalle liikkeeseesi? Varmista, että tiedotat siitä tehokkaasti, jotta kaikki tietävät tapahtumasta ja voivat innostua siitä.

Peltonukkejen jälkeenkin olen monta kertaa kulkenut samoilla selittämättömillä poluilla joko kuumeen, syvän unen tai toisinaan jopa kapakan penkillä istutun iltapäivän edesauttamana. Moni näistä unikuvista tai houreista on siirtynyt suoraan elokuviini, ja onneksi sain lapsena kasvaa ympäristössä, jossa tämänkaltaiset kurkistukset toisiin maailmoihin olivat ainakin jossain määrin ymmärrettyjä.  Kafka-trilogia sai myös alkunsa lastentaudista : sillä kertaa tulirokko yllätti, kuume kipusi aina iltaisin neljäänkymmeneen, ja vanhemman siskoni hyllystä sattumalta sänkyni viereen eksynyt novellikokoelma sai aivan uusia ulottuvuuksia kun minkään kirjallisuushistoriallisen tulkintatavan kahleet eivät vielä hillinneet 11-vuotiaan mielikuvitusta.  

Sukuni tarinat veivät minut toisenlaisiin, mutta yhtä kiehtoviin maailmoihin. Edesmennyt isänpuoleinen isoäitini uskoi haltijoihin, henkiin ja sosialismiin, hänellä oli näkijän silmät ja voimakkaan tarinankertojan rytmi kertomuksissaan. Viime vuosisadan alun Pispalassa oli tilaa uskonasioille siinä missä punalipuillekin: maalarimestarin Kiven perheessä harrastettiin tolstoilaisuutta, kansanparannusta ja naisasiaa vaihtelevassa tärkeysjärjestyksessä. Perheen tyttäret ihailivat salaa myös Matti Kurikkaa, joka Kalevala toisessa ja Pääoma toisessa takintaskussa juopotteli karismaattisesti harjun kuisteilla loppuunmyytyjen sunnuntaiesitelmiensä jälkeen.

Harmonia särkyi kansalaissotaan. Isoäitini veli ammuttiin Tampereen valtauksen viimeisinä päivänä, ja hän kuoli saman kansakoulun pihaan jossa sisarukset vain muutamaa vuotta aiemmin olivat leikkineet kymmentätikkua ja kuurupiiloa. Joukkohautaan heitettyjä ruumiita ei ollut virallisesti edes lupa surra,  ja kun pispalalaiset itsepintaisesti kerääntyivät hiekkakuopan reunalle laulamaan , odotti heitä vielä uusi nöyryytys: kuolleet kaivettiin ylös ja kuljetettiin kuorma-autoilla pois. 

Kielletyt laulut löysivät kuitenkin sijansa painajaiseksi muuttuneen maailman  laidalta. Tahmelan vanha lähde oli aikojen kuluessa kätkenyt syviin vesiinsä monta salaisuutta ja 20-luvun surullisina kesinä sen  rannoilla istuivat punalesket ja orvot muistelemassa kadonneitaan. Työväentalo oli suljettu, joukkokokoukset kielletty mutta muiden kapinallisten mukana myös isoäitini istui lähteellä kertomassa ja kuuntelemassa. Niistä tarinoista syntyivät myöhemmin kahden elokuvani,  ” Tytön ja Sotamiehen ” sekä  ” Uralin Perhosen ” käsikirjoitukset.

Uskon myös, että animaatioitteni pohjalla oleva maailmankuva on suurelta osin isoäitini perua.  Hengitin rituaalien ja realismin, anarkistisen magian ja mustan huumorin mikstuuraa koko lapsuuteni ajan hänen iltasaduistaan joissa enkeli liittyi punakaartiin, tsaarin prinsessan henki viisaaseen kanaan ja Brasilian perukoille siirtokuntansa perustaneet entiset pispalalaiset palasivat öisin ilmalaivalla katsomaan vanhaa maailmaa.

.

Perulainen rituaalinukke oli matkustanut halki aikakausien ja valtamerien ja päätynyt pieneen vitriiniin Tampereen laitamille, vanhan kartanon aittaan jossa Haiharan nukkemuseo esitteli kokoelmiensa aarteita. Olin juuri oppinut lukemaan, ja katalogin teksti pelotti minua suuresti: se kertoi kauan sitten kuolleesta intiaanitytöstä, jonka mukana haudattu räsynukke säilyi vuoriston kuivassa ilmanalassa liki muuttumattomana viiden vuosisadan ajan.

Vitriinin lasin ja sokkelin väliin oli jäänyt nuken toinen lettinauha. Aitassa oli hiljaista ja hämärää, ulkoa kantautuivat kesäkahvilan asiakkaiden äänet helteen vaimentamina ja kun lopulta uskalsin kiskoa nauhan pois lasikaapin uumenista oli jo miltei sulkemisaika. Minua etsittiin jo pihalta, viimeinen bussi kaupunkiin oli lähdössä  ja kun sisareni kanssa juoksimme pysäkille, puristin lettinauhaa nyrkissäni varmana siitä, että varkauteni paljastuisi ennenkuin ehtisin autoon. 

Salaisuuteni kuitenkin säilyi, ja kotona piilotin nauhan tapetin alta löytämääni koloon..  Yksin ollessani katselin sitä usein, mietin tyttöä joka kauan sitten oli palmikoinut nukkensa karkeat hiukset pienille leteille ja sitten kuollut kesken leikkejään, kenties kuumeeseen jonka konquistadorit olivat tuoneet tullessaan. Olin 60-luvun lopun valveutunut lapsi, sanavarastooni kuuluivat niin kolonialismi kuin kommunismikin, ja isoäitini kaapin päältä maailmaa vartioiva Che Guevara piti huolen siitä, että eteläinen Amerikka oli tarkasti maailmankartalla. Niin intiaanitytön tarina sai vähitellen yhä enemmän materiaa ympärilleen ja iltaisin haaveilin arkeologin urasta narisevan hetekan alalaatikossa joka unen ja valveen rajamailla muuttui mieleni mukaan riippumatoksi tai valtamerilaivan hytiksi.

70-luvulle tultaessa oma pieni maailmani järkkyi perusteellisesti:  lapsuuteni Tampereen puutalot ja kokonaiset kaupunginosat alkoivat sortua yksi toisensa jälkeen maan tasalle. Rautakuula kaatoi myös vanhan raviradan, naurun hauraan paratiisin jonne sirkukset ja tivolit olivat pystyttäneet repaleiset telttansa aina keväisin. 

Laihana lohtuna jakoivat kaupunginisät vapaalippuja juuri avattuun uuteen huvipuistoon kaupungin toisella laidalla. Toukokuu oli sinä vuonna kylmä, Saksasta ostetut kiiltävät vuoristoradat eivät vetäneet vertoja iäksi kadonneille elefanttivaunuille eikä ikävääni parantanut karusellista avautuva kuun maisema: kaikki vanhan Amurin savupiiput seisoivat vielä paikallaan, mutta tulentekijät olivat iäksi kadonneet. 

Kylmissäni hakeuduin uutuuttaan loistavaan Sara Hildenin museoon, joka aarteineen tuntui kummastelevan olemassaoloaan sähköisen melun keskellä. Museon pohjakerroksesta löysin Juhani Harrin kollaasitaulut, joiden  kuolleet pöllöt ja siipipuolet enkelit puhalsivat raskaimman melankoliani kevyesti pois. Niiden viisas surumielisyys selätti oman keskenkasvuisen murheeni mennen tullen, ja kun olin jättänyt räntäsateessa meluavan huvipuiston taakseni, päätin tulevaisuudessa myös jättää koko kaupungin. Aavistin siihen kuluvan vielä aikaa, mutta ovi toisenlaiseen maailmaan oli jo raollaan.

Asiakkailla on kysyttävää, ja sinulla on vastaukset. Esitä usein kysytyt kysymykset julkisesti, koska se hyödyttää kaikkia.